Kihlojen vuosipäivä

Tänään on vuosi siitä, kun Kerkko kosi minua. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, aika on mennyt ihan hurjan nopeasti! Vastahan minua kosittiin, vastasin myöntävästi ja nauroimme, kuinka paljon aikaa meillä onkaan suunnitteluun. Nyt aikaa on enää yhdeksän kuukautta. Yhdeksän kuukautta!!!

Tänä syksynä meidän tarina on kestänyt jo seitsemän vuoden ajan. Kuten ensimmäisessä blogikirjoituksessani kerroin, tarinaamme kuuluu niin ylä- kuin alamäkiäkin. Silti yhdessä porskutamme edelleen. Palava rakkaus on syventynyt joksikin niin paljon suuremmaksi, nimittäin ystävyydeksi, luottamukseksi ja ajoittaisesta vihaksikin, heh.

Olemme kasvaneet tietyllä tavalla niin yhteen kuin erilleenkin. Olen aina ennen ajatellut, että erilleen kasvaminen olisi merkki tulevasta erosta tai siitä, että suhteessa menisi huonosti, mutta nyt tätä kirjottaessani tajuan, ettei asia ole todellakaan näin mustavalkoista. Esimerkiksi meidän kohdallamme olemme aloittaneet seurustelun aika nuorina – eikö olisi hassua, jos emme olisi ollenkaan muuttuneet ja tietyllä tapaa kehittyneet siitä, mitä olimme 20-vuotiaina? Arvomme ovat kuitenkin pysyneet samoina ja olemme kuitenkin pohjimmiltamme samoja tyyppejä kuin seitsemänkin vuotta sitten.

Olen miettinyt paljon meidän elämää, Kerkkoa ja itseäni tämän vuoden aikana. Mikä on tärkeää ja mitä haluan, sekä tietenkin mikä on Kerkolle tärkeää ja mitä hän haluaa. Ajattelin aina, että kihloista alkaisi roihuava rakkaustarina ikään kuin uudestaan jolloin toisesta ei pysty olla sekuntiakaan erossa eikä näppejä pysty pitämään toisesta irti. Meillä tämä ei kuitenkaan mennyt ihan näin – heh, vaan ainakin omat tunteeni on syventyneet sielunkumppanuudeksi. Koen olevani niin onnekas, että Kerkko on valinnut minut vaimokseen ja uskon todella, että rakkaustarinamme jatkuu kliseisesti ”kunnes kuolema meidät erottaa”.

”Remember that wherever your heart is, there you will find your treasure.”
– Paulo Coelho –

Tiedättekö sen tunteen, kun voit olla täysin oma itsesi, näyttää kaikki puolesi ja silti toinen rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet? Sen tunteen, kun voit luottaa kumppaniisi 100% ja ylikin ja tiedät, että hän on aina tukenasi? Sen, kun toinen kertoo sinulle asiat juuri niin kuin ne ovat, vaikket tykkäisikään siitä? Tai sen, kun katsot toista ja kaikki vain loksahtaa paikoilleen? Sielunkumppanuus, siihen minä uskon.

-Sarah

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s